|
Logon suunnittelija: Heli Kotiranta, mainostoimisto ADverbi v. 2006
Kuikkalogon tarina |
|
Syksyllä 2005 alkoi Hormajärvi-yhdistyksen tunnuksen kehittely. Logoaiheeksi vilisi vaihtoehtoja : Horman hirmulisko hahmottuu karttaviivoista: pää huojuu lännessä, häntä huiskii Hiidenlahden pohjukassa, etutassu kuopii Hormajoen lähtökohdassa. Ehdolla oli kasveja ja eläimiä: kaislat ja järviruoko, ulpukka tai lumme, puhtaan veden hento nuottaruoho ja rantoja täyttävä vesirutto, lokkiparvi, kalasääksi, muikkuparvi - monenlaisia eliöitä ja ajatuksia yhdistettiin järveemme. Entä rantasauna, laituri, onkija, vene... Melkein jokainen ehdotus sisälsi ajatuksen kirkkaasta vedestä, puhtaasta luonnosta, kesärannan rauhasta. Mainostoimistoon kannettiin reppukaupalla kasvi- ja eläinkirjoja. Heti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien kuikan kuvia katseltiin tarkimmin. Aikanaan tuli mainostoimistosta ehdotuksia, joista kuikkakuvio voitti muut kirkkaasti. Kaksi sinistä väriä ja aaltoviiva viehättivät, linnun vartalo näkyy kuin kirkkaan veden läpi.Mikä tahansa vesilinnun profiili ei kelvannutkaan, kuikasta piti saada niin ylpeän ja itsetietoisen, komean ja arvonsa tuntevan näköinen. Pitäisikö nokkaa nostaa vielä enemmän yläviistoon? Onko kaula liian paksu, rinta liian pullukka? Faksissa suunnittelijalle saattoi olla kymmenkunta nuolta: tuohon ja tuohon kohtaan korjauksia.Kohtia oli helppo osoitella, paljon vaikeampaa oli piirtäjällä löytää lintumiehiä ja -naisia tyydyttävä viiva. Kärsivällisen Helin pöydällä ja tietokoneen ruudulla varmaan kaakatti ja räpiköi monta kuikkaversiota, mutta vähitellen kuvio hioutui toivotuksi mahtilinnuksi. Ensimmäinen kuikan huuto tuo kesän, vapaat vedet, tuoksuvat hiirenkorvat rantakoivuissa, rantasaunan lämmityksen. Kesäillan laskeutuessa silmä nappaa järvellä lipuvan ylvään harmaanmustan linnun, joka pelästyessään katoaa aaltoihin salamannopeasti. Loppukesällä meluisat poikueet kalastelevat sukellellen kuin joukko pikkupoikia kuumana päivänä. Syysmuuttoon valmistautuvat, parviksi kerääntyneet kuikat huhuilevat ja kesän poikaset polskivat siipiään koetellen, välillä sukellus ja nokka korkealla ylös sitten ne ovat poissa, yhtäkkiä huomaa, ettei järveltä enää kuulu läpitunkevia "ku kuiiii, ku kuii!" -kajahduksia, syksyn hiljaisuus on saapunut. Runoilija Aaro Hellaakosken erämaassa kaikui kuikan huuto vihlova, sävähdyttävä ja pelottavakin ääni iltahämyssä. Ikiaikainen kuikka, lintulajien evoluution vanhimpia, on soljunut vesillä aikoja ennen ensimmäistä nuotiota viritellyttä asukasta. Meille nykyisille hormalaisille kuikan huuto sisältää velvoitteen: järvemme on vielä puhdas, täällä voi suurten selkien ja kirkkaiden vesien lintu löytää pesäpaikan. Irma Rouhiainen |